Sairastuin 1-tyypin diabetekseen ollessani 11-vuotias. Silloin oli elokuu ja vuosi 2006,oli aika lämmin päivä. Olin vatsataudissa ja siinä samalla sitten sain tämän pitkäaikaisen ystävän. Muistan hyvin,kun en saanut kunnolla henkeä ja luulin jo että kuolen. Olin pikkuhiljaa vaipumassa koomaan,onneksi äitini huomasi ajoissa asian ja isäni lähtiä kiikuttamaan mua päivystykseen tuhatta ja sataa. Oli hyvin lähellä,etten kuollut. Päivystyksessä odotimme jonkin aikaa,ja muistan kun eräs tuntematon nainen tuli sänkyni viereen silittelemään minua ja rauhoitteli. Sitten sain letkuja eri puolelle kehoani,musta otettiin verta ja verensokerini mitattiin,se näytti 39.4 eli ihan selvä tapaus. Tämän jälkeen mulla ei ole mitään muistikuvia,nukahdin ehkä? Sain kuitenkin insuliinia elimistöön ja seuraavaksi mitä muistan,että heräsin lastenosastolla. Isä oli koko ajan vieressä hoitajien kanssa,odottamassa koska heräisin. Ihmettelin missä paikassa me oikein olimme ja sitten minulle kerrottiin,että mulla on diabetes ja että joudun piikittämään insuliinia kehooni,koska haimani ei enää toimi. 11-vuotiaan silmin luulin,että kyseessä on joku uusi leikki,mutta karu totuus lopulta selkeni. Loput perheenjäsenistäni tulivat seuraavana päivänä ja mummunikin. Olin jo paranemaan päin,en vain kestänyt niitä kamalia neuloja mitä hoitajat minuun pistivät. Miksi se sattuu niin paljon? Itkin aina,kun minua pistettiin. Totuin siihen päivä päivältä enemmän ja pian itkukin loppui. Vielä silti vähän arastelin kaikkia neuloja ja saatoin ruveta itkemään. Sairaalassa osallistuin perheeni kanssa diabeteksen hoitoon,minulla oli mukavia hoitajia ja he saivat minut aina nauramaan. Katselin paljon lastenfilmejä,luin,piirsin ja maalasin hoitajien kanssa ja opettelin uuteen arkeen. Kavereitakin tuli käymään,sain ihania pehmoleluja. Näytin kavereilleni sairaalaa,kuinka iso paikka se olikaan ja mitä kaikkea täällä on. Kävimme kahviossa kurkkaamassa herkullisia donitseja ja sairaalan kirjastossa. Siellä vietin paljon aikaa hoitajan kanssa. Kävin sairaalakoulussa pari päivää,sillä opettajalleni oli mennyt tieto että olen nyt sairaalassa ja minua hoidetaan täällä jonkun aikaa. Tein sairaalakoulussa läksyt,mitä opettajani oli tuonut sairaalaan ja siellä oli muitakin lapsia joita vähän vieraksuin. En tykännyt sairaalakoulusta,sillä tunsin oloni yksinäiseksi.
Sairaalasta kotiuduttuani pääsin kouluun ihan normaalisti ja se oli niin parasta. Koulun terveydenhoitaja,opettajat ja muu henkilökunta oli jo saanut diabeteslääkäriltä infoa ja opetusta diabetekseen,joten minulla ei ollut hätää. Koulukaverit oli ainakin ihmeissään,jotkut tulivat kyselemään ja kertomaan,että heidänkin sukulaisella/sisarella/vanhemmalla on diabetes. Ei se silti minua haitannut jos tultiin kyselemään,tykkäsin vastata. Diabetes oli iso osa arkeani ja se näkyi koulussa että kotona. Teini-iän "ongelmat" alkoivat näkyä,siis koko ajan oli uhmattava kotiintuloaikoja,piikittämistä,verensokereiden mittaamista ja ärsytin tahallani vanhempiani. Teininä olin hankala tapaus,minua kiinnosti enemmän pojat,seurustelu.meikkaaminen,kaverit,vapaa-aika,juhliminen.. Mitä nyt perus teini-iän elämään kuuluu! Sitten alkoi näkyä muutoksia mielialassani,vakavia sellaisia. Ei se ollut enää teini-iän angstia,vaan se alkoi kehittyä masennukseksi. Voin henkisesti pahoin,olin väsynyt ja turhautunut. Isoin syy oli diabetes ja ala-asteen koulukiusaaminen. Lisäksi vihasin ulkonäköäni,hollasin "tapan itseni",viiltelin,ahdistuin..kaikkea mahdollista. Hakeuduin diabetespoliklinikan kautta Nupolle,eli nuorispsykiatrille. Kävin siellä juttelemassa monta kertaa,kunnes halusin omasta tahdostani osastojaksolle,sillä olin niin heikossa kunnossa. Ja olen itselleni kiitollinen,että uskalsin hakea apua. Osastojaksolla minulla diagnosoitiin vakava masennus ja sain siihen lääkityksen,Seronilin.
Osastolla olin 2kk ja sain sieltä hyvää vertaistukea sekä ystäviä. Palasin kotiin entistä iloisempana ja olin ihan kuin uusi ihminen,masennus oli väistynyt tieltäni ja elämä hymyili.
Pari vuotta sitten,vuonna 2013 asuin pienessä yksiössäni Turussa,koska olin saanut opiskelupaikan Turun ammatti-instituutista hotelli-,ja cateringalalta. Kävi kuitenkin niin,että jouduin TYKSiin vähäksi aikaa,ja en voinut aloittaa koulua heti ekana päivänä. Kun muut tunsivat toisensa,minä olin ulkopuolinen ja yksin. Romahdin,monen vuoden jälkeen uudestaan. En jaksanut käydä koulussa kuin muutaman kerran,ja se oli siinä. Juttelin oponi kanssa,opettajan,terkkarin.. Oli parempi,että jätän koulun kesken ja palaan takaisin Poriin. En tiennyt yhtään,mitä tapahtuisi seuraavaksi. Olin kotona jonkin aikaa,Porissa siis ja menin työkkäriin keskustelemaan. He ehdottivat minulle mielenterveyskuntoutusyksikkö Veturia,asuinpaikaksi. En tiennyt mikä se oli,mutta se kuulosti hyvältä.. Siellä saisin rauhassa käydä läpi asiat ja kuntoutua rauhassa,niinkuin olen saanutkin. Diabetes oli aluksi hoitajien vastuulla,he muistuttivat aina ennen ruokailua mittailusta ja piikittämisestä. Sain hyviä ystäviä Veturista ♥
Nyt vastuu on minulla,sillä se on osa kuntoutumista ja kohti itsenäistä elämää,syksyllä pääsen ehkä jatkamaan eteenpäin.
Diabetes ei ole ikinä kirous,se ei valitse ketään. Se on sairaus,missä muutkin. Jos jonkun elämänohjeen saisin antaa,se olisi "Älä ikinä luovuta minkään suhteen. Älä anna sairauksien lannistaa sinua millään tavalla,sinä kontrolloit niitä."
