Ajatuksia/ohjeita tuoreelle diabeetikolle

Nämä ovat sitten mun omia vinkkejä ja ohjeita, mitä olen itse sairastuttuani saanut. Jokaiselle annetaan tietysti omat pistosohjeet ja etsitään sopivia insuliinimääriä, mutta yleiset neuvot ja ohjeet on aina lohduttavia juuri sairastuneelle. Kun asuin Turussa pari vuotta sitten, olin paljon TYKSissä sisätautiosastolla, koska mulla oli jatkuvasti ketoaineita (en jaksanut hoitaa, koska masennus rupesi pukkaamaan päälle yms) niin mun viereeni tuotiin täysin tuore 1-tyypin diabeetikko. Hän oli jotakin pari vuotta mua vanhempi, itki raskaasti ja hoitaja hääräsi siinä omiaan lohduttamatta tätä naista. Kysyin mikä hätänä ja nainen kertoi, että hänet tuotiin jo eilen päivystykseen korkeiden sokereiden takia, hänellä todettiin 1-tyypin diabetes ja on aivan sekaisin kaikesta. Sanoin, että olen itsekin ykkönen. Nainen halusi tietää sairaudesta kaiken, mitä vaan osasin kertoa. Puhuimme yli kaksi tuntia, jolloin huomasin että tällä naisella oli jo hieman helpottuneempi olo. "Kiitti. Ei tää sairaus olekaan mikään kuolemantuomio sentään.." ja loppupäivä naurettiin sitten sille.

1. Alkushokki.

Sulle kerrotaan, että oot sairastunut ykköstyypin diabetekseen. Niin siis mikä? Suoraan sanottuna, sun haimasi ei tuota enää insuliinia eli kaput. Ja nyt sun pitää törkätä itseesi insuliinikynällä inskaa, jotta pysyt hengissä. Verensokereita pitää seurata päivänmittaa todella tiiviisti, ainakin seuraavan vuoden sairastumisesta. Piikittäminen sormenpäihin ja iholle voi tuntua ikävältä, ja se onkin, mutta pikkuhiljaa totut siihen ja osaat jo nauraa asialle "ei tämä missään tunnu!". Diabetes voi pelottaa, ja se on ihan normaaliakin. Kuitenkaan pelkoa ei pidä päästää valloilleen, älä siis lue heti sairastumisen jälkeen mitään foorumeita, missä luetellaan kaikki lisäsairaudet ja siitä, miten naapurin sukulaisen isä menetti näkönsä tai ystäväsi äidin koiran mummu menetti jalkansa. Ei ei ei ei! Tutustu rauhassa mittareihin, insuliinikyniin ja vieraile foorumeilla, missä on oikeasti ja aidosti diabeetikoita, ketkä varmasti haluavat jakaa sinulle oman tarinansa. Vertaistuki on kaiken a ja o. 

2. Uskallanko?

Uskallanko mennä synttäreille? Uskallanko mennä enää baareihin? Uskallanko käydä nyt lenkillä? - Uskallat ja voit. Sulle tehdän sairastumisen alussa oma hoitosuunnitelma, saat omat insuliiniannokset ja ohjeet siitä, miten pitää toimia. Uskallanko päästää lapseni tämän ystävän synttäreille? Tätähän mun äiti kysyi myös diabeteslääkäriltä, vastaus oli myöntävä. Vaikka olisi kuinka diabeetikko, on annettava lapsen elää normaalisti lapsuuttaan, vaikka on pelottavaa päästää uunituore diabeetikko testaamaan hoitokykyään. Synttärisankarin vanhemmille on hyvä kertoa diabeteksesta jo etukäteen, mitä lapsi saa syödä ja miten pitää varautua, jos verensokerit nousevat korkealle tai laskevat hypoihin. Lapselle on tietysti tätä vaihetta jo ennen selitetty, että kakkua saa ottaa mutta kohtuullisesti, sipsejä, karkkia, keksejä ym. myös kohtuudella. Riippuu tietysti myös, kuinka nuori lapsi on mutta jos puhutaan murkkuikäisestä, niin piikittäminen pitäisi hoitua jo teiniltä itse. Alkoholi ei tietenkään kuulu synttäreihin.
Jos uskaltamisesta tämä elämä on kiinni, elät sitä ihan väärällä tavalla. On otettava riskejä ja uusia kokemuksia vastaan, vaikka ne kääntyisi negatiivisen puolelle. Diabetes ei ole este elämästä hyvää ja onnellista elämää.

3. Tukiverkosto.

On hyvä, että diabeetikolla on koko elämänsä ajan hyvä ja kestävä tukiverkosto. Tietysti oma hoitopaikka on aina se ensimmäinen, mutta ajan mittaa tutustuu uusiin ihmisiin, mistä voi saada uskollisia sydänystäviä. Diabetesta ei pidä hävetä kertoa uusille tuttavuuksille, eikä sitä pidä salata. Voit rohkeasti kertoa, että hei, mulla on sitten diabetes mutta se ei estä meidän ystävyyttä. Aluksi ihmiset voivat pelästyä, mikäli he eivät ole koskaan kuullutkaan kyseisestä sairaudesta. Kerro, että haimasi ei tuota insuliinia niinkuin sun haimas tuottaa, joten siksi joudun mittaamaan verensokereita ja pistämään itseeni insuliinia aina kun syön. Diabetes ei tartu, se ei ole mikään flunssa. Kannattaa myös ohjeistaa, miten sinua voidaan auttaa jos verensokerit laskevat matalille, varsinkin jos lähtee taju. 

Oma perhe, läheiset ystävät, oma kumppani, hoitopaikka, mahdollisesti terapeutti/psykologi ovat tukiverkostoa diabeetikolle. Hoitopaikassasi saat kaiken tiedon taudista, ohjeita ja vinkkejä. Terapeutilla tai psykologilla käyminen on tärkeää, mikäli hoitoväsymystä ilmenee tai muuten kokee tarvetta jutella ammattilaiselle. Perhe, ystävät ja kumppani ovat tsemppaavia osapuolia, ketkä tuntevat sinut monen vuoden takaa ja osaavat muistuttaa kuinka sisukas sissi olet ♥

4. Sairastaminen. 

No huhhuh, eikö riitä että sairastan jo diabetesta? On sitten pakko kärsiä vielä päälle vatsatautia, tulehdusta ja kuumeilua!? Eihän tämä ole reilua, mulla on diabetes ja se riittää!

Näin 9-vuoden jälkeen olen kironnut samaa, olen sairastellut kaksi kertaa kovemmin mitä silloin kun en ollut deeläinen. Silloin jästinä tulehdustaudit ja ynnä muut oli pikkujuttu verrattuna nykyään siihen, että oikeasti meinaa henki lähteä vaikka olisi pelkkä flunssa. 

"Kuume- ja tulehdussairaudet lisäävät stressihormonien eritystä ja insuliinin tarvetta. Terveellä (jästi) ihmisellä insuliinin eritys lisääntyy ja verensokeri säilyy normaalina. Diabetesta sairastavalla verensokeri pitoisuus suurenee ja myös ketoaineita voi ilmaantua vereen ja virtsaan." 

Juo paljon vettä tai mitä tahansa nestettä. Jos vatsatauti on kaverinasi ja mikään ei tunnu pysyvän ylhäällä, juo sokerilimsoja tai sokeria sisältäviä mehukeittoja/kiisseleitä. Mikäli ketoaineita on hälyttävän paljon, oksentamisesta ei tule loppua tai tunnet olosi muuten hyvin heikoksi, on parasta hakeutua päivystykseen. Ota myös huomioon, että insuliinitarve saattaa kaksinkertaistua ja verensokerit heitellä. 

Joulun odotusta ☃★

Helloou, sori kun musta ei oo kuulunut mitään lähipäivinä. Mulla on tällä hetkellä pientä flunssaa ja verensokerit on sitä luokkaa, että voi morjes. Viimeviikonloppuna olin la-su vanhemmillani ja me vietettiin pikkujoulut. Kuolattiin isän kanssa siinä kärsimättöminä pöydässä, kun piti odottaa äitiä. Kerran vuodessa kun saat jouluruokaa naamas ettee ni kyl sitä sitte ähkyyn pitää ittensä syödä :-D 

Mutta joo, kirjoitan nyt vähän mietteitä joulusta. Oon lapsesta asti rakastanut joulua, sen odotusta ja joulun koko tunnelmaa. Lapsena se joulu oli parhain juhla, mutta näin vanhemmalla iällä se joulufiilis ei oo vaan tuntunut enää samalta. Se on voinut olla tuon masennuksen vika, kun en ole nauttinut nyt parina vuonna koko juhlasta. Itseasiassa joulu on ahdistanut mua ja jossakin kohtaa sanoin vihaavani koko joulua ja sen hössötystä. Nyt kun mielialakin on parantunut, olen alkanut nauttimaan joululauluista, valoista, koristeista ja siitä hössötyksestä kun suunnitellaan mihin mennään jouluksi. 

Mun lempijoulu biisi on Tulkoon joulu ja Joulumaa, nää on aina pakko kuunnella jouluna. Jouluruoka on jotai niin nannaa, varsinkin kun sitä on kerran vuodessa. Meidän pöytään kuuluu ainakin perunat, jonkinlainen kastike, kinkku, rosolli, laatikoita, kalaa, silliä, eri salaatteja (viher, puna-, ja sienisalaatit),  hyytelöä ja joskus lihapullia. Oon viettänyt joulua kerran laivalla ja sitten mummuni kanssa kahdestaan. Tämän joulun vietän koko perheeni kanssa, siitä onkin aikaa kun ollaan vietetty joulua yhdessä. Me mennään isän ja äiteen kanssa mun siskoni ja lankoni luo, ollaan siellä yötä ja lähdetään sitten joulupäivänä takaisin.

Veturissa me ollaan tehty muiden asukkaiden kanssa piparitaloja ja omat nimikkopiparit :) 

Vuoden 2012 joulukuusi :-)

Vuoden 2013 vietin mummuni kanssa.

Viime vuoden joulukuusi :-) 

Onks teil muuten joulukalenteri jo? Mä oon nyt muutaman vuoden ostanut vieläkin itselleni suklaakalenterin koska se kuuluu siihen jouluperinteeseen. Mut kai sitten kun mulla on omia lapsia, niin lopetan sen oman kalenterin ostamisen.. 

Mutta juu, sori taas sekava teksti, oli äsken hypot niin olo on vielä vähän hömppä ja ei tiedä mitä kirjoittaisi. 

Hyvää joulun odotusta ♥

HYPOT REAL LIFE

Kun sä tuut kotiin, sulla on hypot ja pitäisi saada nopeasti RUOKAA. Koko kroppa tärisee, heität takkisi lattialle, yrität saada kengät pois huonolla menestyksellä mutta kappas ne ei lähde. Noh, mennään kengät jalassa sitten! Jees, nyt ollaan jääkaapilla. Ei, ensin mittaat sokerit mitä ne näyttää (tämä unohtuu multa liiankin usein, koska nälkänälkänälkänälkä). Juu, hypoissa ollaan mutta onneksi on ruokaa ihan lähettyvillä, koska kävin kaupassa. Äkkiä tuoremehua suuhun ja vaikka suoraan purkista, what everrrrrr ja sitten ruisleipää, kinkkua, juustoa, jogurttia, ei hemmetti hilloakin on, nojaa otan tosta vielä banaanin, hei jes muistin että mulla on se pulla vielä kaapissa, maitoa maitoa maitoa, lisää leipää, lisää hilloa. Ja monen minuutin päästä oot joko lattialla tai pöydän ääressä ja tuijotat tyhjyyteen samalla, kun "syöt". Se ei ole syömistä, vaan "ruoalla taiteilemista", suupielet on ihan hillossa, maitolasikin on kaatunut tässä välissä, jaahas nyt on sitten tuo mehupurkkikin tyhjennetty.. Ei, söinkö sen pullan jo?! Mitähän nyt sokerit mahtaa olla, mitä kello on.. Pikkuhiljaa alkaa näkö selveentyä (onks toi edes sana?) ja tärinä loppuu. On kulunut jo 15min ja huomaat, että pöytäsi ui maidossa, leikkeleet ja juustot on ympäri pöytää ja kappas, oot heittänyt sun jogurttipurkin lattialle. Saamarin syvä huokaus. 

Tätä kutsutaan hypoöveriksi.

Helloween

Halloweenia tuli vietettyä viime viikonloppuna, oli taas koko perhe koos. Samalla juhlittii iskän synttäreitä. Vau, pian on jo joulu ja sitten koittaa uusi vuosi! Hurjan nopeasti mennyt tämäkin vuosi, saas ny nähdä mitä vuosi 2016 tuo tullessaan. Toivottavasti enemmän hyvää kuin huonoa! Sori muuten nää kuvat tulee vähän epäjärjestyksessä..

Jep, meitti alottaa autokoulun keväällä, kannattaa varoo liikentees. Hah :-D

Me oltiin viimeviikolla ryhmän kanssa maatilalla ja siel oli tämmöne ihana hevonen, poni, kanoja ja koira ♥

Kutomisen oon taas aloittanut uusiks, teen kaulahuivin mun kaverille joululahjaks.

Värii laitoin lisää päähän, alkoi olla niin haaleeta jo.

Iskälle annoin synttärilahjaksi.

DIY - Kaiverretaan hedelmiä

Eilen meidän "Hengaajat"-ryhmä aloitti halloweenin koristelun, vaikka siihen onkin vielä viikko. Ensin askarreltiin pahvimukeista pelottavia pikkuhaamuja, jotka sai koristella miten tykkäsi, lopuksi laitettiin mukin sisälle led-valo ja se loisti kauniisti pimeässä. Mä tein toisen asukkaan kanssa siinä samalla ikkunakoristeita jotka kiinnitin meidän ikkunoihin, tuli kaikenlaisia haamuja ja lepakoita. Sitten kaiverreltiin appelsiineja ja mä kaiversin vesimelonit, niistä tuli kyllä tosi hienot! Kaivertaminen oli tosi hauskaa puuhaa, vähän sottaista mutta käytettiin lautasia apuna, niin ei koko pöytä uinut hedelmälihassa ;-) 

Appelsiinien sisälle laitettiin oikeat kynttilät ja ne oli niin ihanan tunnelmallisia!

Koulutus päättyi eilen, ja sain stipendin ja nyt oon sitten kokemusasiantuntija. Työkeikkoja odotellessa!

Lempiblogit & mitä suosittelen lukemaan!

Kauan toivottu, jonka nyt toteutan. Pahoitteluni että tää tulee tosiaan näin myöhässä, bloggaaminen on jotenkin jäänyt taka-alalle. Kuntoutuminen menee vähän siinä ja siinä, ehkä pian koittaa ne paremmat ajat.

Niin ja hei, nämä blogit ei todellakaan ole missään tärkeysjärjestyksessä enkä ole valinnut niin, että "kavereiden blogit ekana", vaan nämä on mun lempparit mitkä luen aina, kun uusi postaus on tullut tai haluan selata vanhoja, kiinnostavia postauksia.

Hulttiotytön Blogi: "Jenna kertoo tässä blogissa avoimesti elämästään ja kokemuksistaan. Hän ottaa esiin aiheen mikä on vielä tabu: huumehelvetti, ja kertoo siitä raatorehellisesti. Tavoitteena on että huumeiden käyttäjät saisivat enemmän ymmärrystä ja että asioista puhuttaisiin. Jenna panee näin koko elämänsä peliin jotta saisi ymmärrystä itselleen ja kohtalotovereilleen." Yhtenä iltana kännykällä selailin googlea ja päätin kirjoittaa "masennus, huumeet" ja vastaan tuli tämä blogi. Mielenkiinnosta päädyin lukemaan ja siitä se lähti. Huumeet ei ole ikinä kiinnostaneet minua, mutta siitä lukeminen ja toisen kokemuksien kuuleminen on mulle se "innokas" juttu, päädyn aina lukemaan syvällisemmin mt-blogeja ja tutustumaan heidän elämäänsä. Itsekin olen mt-kuntoutuja joten miksi minua ei kiinnostaisi muiden kuntoutujien kokemukset? Jenna on henkisesti todella vahva, kun uskaltaa kirjoittaa netissä omaa elämäntarinaansa ja kertoa, että miltä se oikeasti tuntuu. Jenna on päässyt nyt hyvin takaisin jaloilleen ja minusta on ilo seurata Jennan parantumista. Olen pariin kertaan kommentoinutkin Jennalle ja toivottanut tsemppiä seuraaviin päiviin. Me kuntoutujat pidämme yhtä, me tiedämme mitä se kaikki tunne paska on. Jenna on oman elämänsä kokemusasiantuntija.

Pilvityttö: 19-vuotias nainen, mt-blogia pitävä myös ja erittäinen herttainen tapaus. Blogia on selkeä lukea, sillä musta tausta ja vaalea teksti on helppo lukea. Meillä on myös yhteistä mt-sairauksien kanssa, masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Vasemmalla on iso liuta blogeja sekä tunnisteita on onneksi paljon, mikäli on hukassa jossakin postauksessa. Pieni kuntoutuja, jolle toivotan haleja elämään ja uskoa parempiin päiviin! ♥

Kauhublogi no, miksipä ei? Rakastan lukea, katsoa ja kuunnella kauhutarinoita. Ulkoasu on perus simppeli, itse tykkään kovasti kun ei ole kaikenlaisia "härpäkkeitä" tai liian neonväristä taustaa. Saatan lukea illalla jopa parikin tuntia eri tarinoita ja välillä päivittelen sivua sen toivossa, että tekijät olisi postanneet uuden tarinan. Heh, oon vähän innokas tästä sivusta ollut ja tulen olemaan. Blogi on hyvää iltalukemista kauhun ystäville ;-)

Rakkaan ystäväni Oonan blogi, joka on myös mt-blogi ja Oonan omien kokemuksien kirjoittama. Postauksia tulee silloin kun Oona itse jaksaa kirjoittaa, niinkuin minäkin. Oonan kanssa olemme tutustuneet täällä Veturissa, kun hän viime vuonna saapui asukkaaksi, ja siitä asti ystävyytemme on säilynyt. Postaukset on aidon oloisia, Oona osaa kertoa selkeästi mikä on tämän hetkinen fiilis ja miltä hänestä on tuntunut viime aikoina. Myös ihanat ja tunteikkaat kuvat saa ainakin mun mieleni miettimään, miksi hyville ja ihanille ihmisille on tapahtunut niin kamalia asioita. Oona on kuitenkiin joka päivä mun mielessä, toivottavasti minä olen hänenkin ♥ 

Pirstaloitunut, tämäkin on hyvän ystäväni blogi ja mt-aiheinen. Marian kanssa ollaan tutustuttu vasta vähän aikaa sitten ja nähty kerran, oltiin kahvittelemassa ja tutustuttiin siinä samalla. Mariasta on tullut mulle hyvin tärkeä ihminen lyhyessä ajassa ja välillä olen aika huolissani hänestä. Tiedän kuitenkin, että pikkuiseni selviää mistä vain. Ai miksi pikkuiseni? Koska hän on minulle kuin oma pikkusisko! Marian blogissa on myös paljon mt-aiheita, mikä tuo rohkeuden hänessä esiin. Blogilla on myös kaunis ulkoasu! Tällä hetkellä Maria on kuntoutumassa osastolla, joten blogin kautta häntä ei saa vähän aikaan kiinni. 

Maria kertoo myös Suosituimmat postaukseni-osiossa nuorisopsykiatrian suljetusta osastosta, eli minkälaista se oikeasti on olla siellä. 

Jaksamisia Maria, sinä pystyt siihen ♥

Pinnan alla on nuoren naisen Aodan mt-aiheinen blogi. "Nuori nainen etsii onneaan. Elämää värittävät yleinen ahdistuneisuushäiriö sekä masennus. Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma."

Tämä blogi oli ensimmäinen mt-blogi, mitä aloin seuraamaan. Vertaistukea & blogeja elämästä-osio on mahtava, sen kautta voi löytää uusia samanhenkisiä blogeja luettavaksi, upeaa kun Aoda on kerännyt ja laittanut nämä blogiinsa. Ulkoasu on ihanan mystinen, tätä taustaa itsekin käytin ekassa blogissani koska se oli niin hieno. Blogissa on myös kauniita runoja ♥

Diabetes & masennus vol.2

Käyn tällä hetkellä Kokemusasiantuntija, kurssia keskiviikkoisin 12-15. Tampereelta asti meille on tullut kurssinvetäjä, ja hän on itsekin kokemusasiantuntija. Tänään en mennyt,koska mun jalka on mennyt rasituksessa kipeeksi, ja etenkin pyörällä polkeminen on kaikeista kamalinta tän jalan kanssa. Onneksi saan meidän toimintaterapeutilta lippuja ja lappuja, jos sieltä tulee jotakin kotitehtäviä yms muuta tärkeää luettavaa.
Pian täytyy ruveta suunnittelemaan ja tekemään oma tarinaa. Mulla on vähän vielä hakuteillä, että mistä asioista oikein kirjoittaisin. Lapsuudesta pitää ainakin aloittaa ja onneksi nuo muistiinpanot auttaa :-)

Koska te lukijat olette mun yleisö, kerron tässä postauksessa hieman lisää mun elämäntarinastani, eli siitä miten diabetes ja masennus on kasvattanut mua ihmisenä.

(tässä linkki ekaan postaukseen aiheesta)

Diabetes toi mun elämääni aika paljon vastuunottamista, kiukkua ja paljon masennusta. Onneksi en ole ikinä hävennyt sairauttani, mitä se hyödyttäisi. Mutta hyväksymistä tähän sairauteen en antanut moneen vuoteen. Vasta viimevuoden puolella annoin itselleni anteeksi ja ystävystyin uudestaan mittareiden ja kynien kanssa. Mua ketuttaa suuresti, jos joku tulee sanomaan mulle "pidä ny parempaa huolta tosta taudista" ja sitten kerran mulle sanottiin "miksi puhut siellä sun blogissas paskaa että oot tautis kanssa paremmin ystävystyny, kun se ei pidä edes paikkaansa?", mun mielestä nuo on tosi törkeitä kommentteja varsinkin henkilöiltä, jotka ei omista kyseistä sairautta itse! Ja ei joka päivä verensokeritasapaino ole mitään suoraa viivaa, siihen vaikuttaa niin moni tekijä. Niin kuin mun sossu on aina sanonut: "Ei diabeteksen kuulu olla jatkuvaa tasapainoa. On päiviä, milloin verensokerit on huonot, mutta niistä kannattaa ottaa opiksi ja huomenna aloittaa uudella askeleella."  Välillä musta tuntuu, että ainoastaan mun sossuni ymmärtää tätä sairautta paremmin kuin muut hoitajat.

Olin diabetesta ennen tosi ulospäinsuuntautunut,aina iloinen ja optimismi. Puhkeamisen jälkeen sulkeuduin omaan pieneen maailmaani johon en päästänyt muita. Isäni sanoo vieläkin, että sairastumiseni oli huono ajankohta ajatellen ikääni. Koko perheemme opetteli uudet elämäntavat ja minä varsinkin. Piikittäminen, verensokereiden mittailu ja hiilihydraattien laskenta oli joka päivä sairaalassa yhtä tuskaa. Muistan, kun pari hoitajaa joutui pitämään musta kiinni kun sain pakaraan Lantuksen. On sydäntä riipaisevaa muistella näitä hetkiä, mutta ne eivät kuitenkaan ole surullisia. Surullisinta on se, että lapsuuteni stoppasi siihen. Sain elinikäisen sairauden, mikä oli hyvin epäreilua. Koko keskittyminen meni diabeteksen hoitoon ja siihen, että mulla oli (ja on vieläkin) aamunkoittoilmiöitä. Nämä oli erityisen hankalia kouluaamuisin, sillä korkeat verensokerit pistää väsyttämään ja voisi nukkua loppupäivän. Onneksi jaksoin aina lähteä kouluun, mutta oli tietty niitäkin päiviä milloin lähdin kesken koulupäivän kotiin. Mun hoitotasapaino rupesi heittelemään siinä 14-15v, rupesin seurustelemaan ja taudin hoito jäi vähän taka-alalle. Lihosin yli 20kg puolen vuoden aikana, masennuin entistä enemmän ulkonäköni vuoksi ja siitä, että en ollut huolehtinut taudistani. Olin vaan niin rakkauden pilvilinnoissa, kapinoin vanhempiani ja sairauttani vastaan, mikään muu ei kiinnostanut.

Teininä vedin näitä melkein joka päivä. Tänä päivänä en pystyisi juomaan tommosta p*skaa, täyttä myrkkyä!

Olihan mulla silti ihan kiva lapsuus, vaikka tuo sairaus iskikin juuri herkimmässä iässä. Sain silti leikkiä, syödä karkkia, käydä synttäreillä ja kavereilla yökylässä. Sairastumisen alussa vaan se oli pelottavaa, että miten pärjään siellä kavereiden synttäreillä tai yökylässä. Osaanko varmasti pistää oikein, mitä jos verensokerit romahtaa enkä kehtaa mennä pyytämään mehua.. Siihen meni aikaa. Muistan kyllä joitakin koulupäiviä, milloin mulla meinasi mennä hermot opettajan kanssa tän sairauden vuoksi. Mulla oli sokrut alhaalla, mun koko kroppa tärisi kun ryystin siinä samalla trippiä, mun käsityö oli siinä käden ulottuvilla ja voi herranjumala sitä huutoa kun pari mehu pisaraa läikkyi siihen työlle. Pari luokkalaista tuli siihen puolustamaan mua ja sanomaan sille opelle, että etkö näe että Lauralla on heikko olo ja se ei voi sen tärinälle mitään. Opettaja vaan puuskahti, laski mun käsityön numeroa ja vihasin häntä ala-asteen loppuun asti. Puolustaisin itseäni jos voisin, mutta hypoissa en oo tässä maailmassa ollenkaan eikä mun keskittyminen kiinnity mihinkään muuhun kuin siihen oloon, ja siihen että saan nopeasti jotain sokeripitoista. Opettelin jo sairauden alussa tarkkailemaan, kuinka kauan mun hypot kestää ja n.15 min ennen kuin vaikuttaa. Multa vieläkin kysellään n.3-5 min päästä, että helpottaako olo. Sitten aina sanon, että vartin päästä vasta. 

Diabetes on aiheuttaunut mulle masennusta siksi, että koin olevani erilainen. Muut sai syödä karkkia vaikka aamupalaksi (hyi) mutta mä sain leipää, hedelmän ja teetä. Olin usein kateellinen ja katkera, no kukapa ei olisi. 

Diabetes on aina osa mua ja siitä puhuminen aiheuttaa joillekin varmasti närkästymistä. Mulle asiasta puhuminen on tärkeää ja voisin puhua diabeteksesta vaikka koko ajan, tosin toisten d-ihmisten kanssa. On vaikea selittää tuntemuksiaan ja harmiaan ei-diabeetikolle. 

Tämä lause vaan tulee aina olemaan täysi fakta, että vain toinen dee voi ymmärtää toista dee:tä.