Pian täytyy ruveta suunnittelemaan ja tekemään oma tarinaa. Mulla on vähän vielä hakuteillä, että mistä asioista oikein kirjoittaisin. Lapsuudesta pitää ainakin aloittaa ja onneksi nuo muistiinpanot auttaa :-)
Koska te lukijat olette mun yleisö, kerron tässä postauksessa hieman lisää mun elämäntarinastani, eli siitä miten diabetes ja masennus on kasvattanut mua ihmisenä.
(tässä linkki ekaan postaukseen aiheesta)
Diabetes toi mun elämääni aika paljon vastuunottamista, kiukkua ja paljon masennusta. Onneksi en ole ikinä hävennyt sairauttani, mitä se hyödyttäisi. Mutta hyväksymistä tähän sairauteen en antanut moneen vuoteen. Vasta viimevuoden puolella annoin itselleni anteeksi ja ystävystyin uudestaan mittareiden ja kynien kanssa. Mua ketuttaa suuresti, jos joku tulee sanomaan mulle "pidä ny parempaa huolta tosta taudista" ja sitten kerran mulle sanottiin "miksi puhut siellä sun blogissas paskaa että oot tautis kanssa paremmin ystävystyny, kun se ei pidä edes paikkaansa?", mun mielestä nuo on tosi törkeitä kommentteja varsinkin henkilöiltä, jotka ei omista kyseistä sairautta itse! Ja ei joka päivä verensokeritasapaino ole mitään suoraa viivaa, siihen vaikuttaa niin moni tekijä. Niin kuin mun sossu on aina sanonut: "Ei diabeteksen kuulu olla jatkuvaa tasapainoa. On päiviä, milloin verensokerit on huonot, mutta niistä kannattaa ottaa opiksi ja huomenna aloittaa uudella askeleella." Välillä musta tuntuu, että ainoastaan mun sossuni ymmärtää tätä sairautta paremmin kuin muut hoitajat.
Olin diabetesta ennen tosi ulospäinsuuntautunut,aina iloinen ja optimismi. Puhkeamisen jälkeen sulkeuduin omaan pieneen maailmaani johon en päästänyt muita. Isäni sanoo vieläkin, että sairastumiseni oli huono ajankohta ajatellen ikääni. Koko perheemme opetteli uudet elämäntavat ja minä varsinkin. Piikittäminen, verensokereiden mittailu ja hiilihydraattien laskenta oli joka päivä sairaalassa yhtä tuskaa. Muistan, kun pari hoitajaa joutui pitämään musta kiinni kun sain pakaraan Lantuksen. On sydäntä riipaisevaa muistella näitä hetkiä, mutta ne eivät kuitenkaan ole surullisia. Surullisinta on se, että lapsuuteni stoppasi siihen. Sain elinikäisen sairauden, mikä oli hyvin epäreilua. Koko keskittyminen meni diabeteksen hoitoon ja siihen, että mulla oli (ja on vieläkin) aamunkoittoilmiöitä. Nämä oli erityisen hankalia kouluaamuisin, sillä korkeat verensokerit pistää väsyttämään ja voisi nukkua loppupäivän. Onneksi jaksoin aina lähteä kouluun, mutta oli tietty niitäkin päiviä milloin lähdin kesken koulupäivän kotiin. Mun hoitotasapaino rupesi heittelemään siinä 14-15v, rupesin seurustelemaan ja taudin hoito jäi vähän taka-alalle. Lihosin yli 20kg puolen vuoden aikana, masennuin entistä enemmän ulkonäköni vuoksi ja siitä, että en ollut huolehtinut taudistani. Olin vaan niin rakkauden pilvilinnoissa, kapinoin vanhempiani ja sairauttani vastaan, mikään muu ei kiinnostanut.
Teininä vedin näitä melkein joka päivä. Tänä päivänä en pystyisi juomaan tommosta p*skaa, täyttä myrkkyä!
Olihan mulla silti ihan kiva lapsuus, vaikka tuo sairaus iskikin juuri herkimmässä iässä. Sain silti leikkiä, syödä karkkia, käydä synttäreillä ja kavereilla yökylässä. Sairastumisen alussa vaan se oli pelottavaa, että miten pärjään siellä kavereiden synttäreillä tai yökylässä. Osaanko varmasti pistää oikein, mitä jos verensokerit romahtaa enkä kehtaa mennä pyytämään mehua.. Siihen meni aikaa. Muistan kyllä joitakin koulupäiviä, milloin mulla meinasi mennä hermot opettajan kanssa tän sairauden vuoksi. Mulla oli sokrut alhaalla, mun koko kroppa tärisi kun ryystin siinä samalla trippiä, mun käsityö oli siinä käden ulottuvilla ja voi herranjumala sitä huutoa kun pari mehu pisaraa läikkyi siihen työlle. Pari luokkalaista tuli siihen puolustamaan mua ja sanomaan sille opelle, että etkö näe että Lauralla on heikko olo ja se ei voi sen tärinälle mitään. Opettaja vaan puuskahti, laski mun käsityön numeroa ja vihasin häntä ala-asteen loppuun asti. Puolustaisin itseäni jos voisin, mutta hypoissa en oo tässä maailmassa ollenkaan eikä mun keskittyminen kiinnity mihinkään muuhun kuin siihen oloon, ja siihen että saan nopeasti jotain sokeripitoista. Opettelin jo sairauden alussa tarkkailemaan, kuinka kauan mun hypot kestää ja n.15 min ennen kuin vaikuttaa. Multa vieläkin kysellään n.3-5 min päästä, että helpottaako olo. Sitten aina sanon, että vartin päästä vasta.
Diabetes on aiheuttaunut mulle masennusta siksi, että koin olevani erilainen. Muut sai syödä karkkia vaikka aamupalaksi (hyi) mutta mä sain leipää, hedelmän ja teetä. Olin usein kateellinen ja katkera, no kukapa ei olisi.
Diabetes on aina osa mua ja siitä puhuminen aiheuttaa joillekin varmasti närkästymistä. Mulle asiasta puhuminen on tärkeää ja voisin puhua diabeteksesta vaikka koko ajan, tosin toisten d-ihmisten kanssa. On vaikea selittää tuntemuksiaan ja harmiaan ei-diabeetikolle.
Tämä lause vaan tulee aina olemaan täysi fakta, että vain toinen dee voi ymmärtää toista dee:tä.
