Onhan siitä jo vuosi..

Kun tänne kirjoitin. Jotenkaan ei ajankohta ollut sopiva blogin kirjoittamiseen, nyt asia on eri. En asu enää Veturissa, vaan Taiteilijankodissa. Minulla on täällä oma kaksio (40,5 neliötä koska jotakuta se kuitenkin kiinnostaa) ja olen viihtynyt täällä ihan hyvin. Aluksi oli epävarma olo ja tunne, että tämä ei ole mun kotini vaan jonkun toisen. Tiesin silti miksi ajattelin näin, olinhan asunut 2-vuotta laitoksessa missä oli ympäri vuorokauden hoitajia. Taiteilijankodissa hoitajia on vain arkipäivisin klo 20:00 asti. Tuolla nettisivuilla lukee, että viikonloppuisin hoitajia olisi myös paikalla 8-20 mutta se on vanhentunut tieto. En tällä hetkellä opiskele, kuntoni ei sitä vielä salli. Olen silti kiinnostunut merkonomi-alasta ja haluaisin itselleni siitä ammatin. 

Vuoteen on mahtunut kaikennäköistä tapahtumaa. 1.6 siis muutin tänne Taiteilijankotiin, muutto oli henkisesti ja fyysisesti raskas. Totuttelu uuteen ympäristöön kesti monta kuukautta, nyt hiljattain olen oppinut sanomaan paikkaa kodiksi. Olen nauttinut yksinasumisesta, tosin siinä on ollut haastavammatkin puolensa. Kukaan ei ole tekemässä mulle ruokaa, pesemässä pyykkiä ja siivoamassa jälkiäni. Aluksi vain elelin eines pizzoilla ja siivosin milloin halusin, mutta asiat ovat menneet parempaan suuntaan. Tykkään ruoanlaitosta, kokeilen innolla uusia ruokia ja joskus kokkaan ystävilleni. Siivoaminen on vielä vähän hakusessa, mutta olen huomannut että en voi elää saastan keskellä mitä aijemin "pystyin". Ällöttää lattialla olevat muruset, likaiset tiskit ja kerääntynyt pöly nurkissa. Tartun siis imurin varteen, moppiin ja tiskiharjaan. Pakko silti sanoa, huonoina päivinä olen pyytänyt äitiäni apuun ja myöhemmin kiitosten kanssa kokannut hänelle tai ostanut lahjan. Arvostan äitiäni, hän on auttanut minua niin paljon että en edes tiedä miten korvaisin sen hänelle. Äitini on kyllä rauhoittanut minua sanomalla "Olet tyttäreni, tottakai autan sua", silti välillä se tuntuu niin väärältä. Minun pitäisi itse kyetä huolehtimaan itsestäni, ei aina turvautua äitiini ja isääni. Vanhempani ovat ymmärtäväisiä ihmisiä, heitä jos jotakuta haluan kiittää tästä kaikesta.

Iloisia uutisia tuli jouluna, kun äitini näytti kuvan tuoreesta sisarenpojastani. Maailman paras joululahja, itkimme äitini kanssa ja kilisteltiin kuoharin kera. Tätiys on tehnyt minusta vähän viisaamman, huolehtivamman ja enemmän ajattelevaisemman ihmisen. Olen opetellut olemaan vähemmän kriittisempi itseäni kohtaan, mutta en usko että tämä liittyy tätiyteen. Miksi haukun itseäni koko ajan, miksi inhoan itseäni? Moni näkee minussa varmasti paljon hyvää, eiväthän he muuten olisi kanssani tai pyytäisivät hengailemaan. No, joka tapauksessa, poika on selvästi rauhoittanut elämäntilannettani ja hyvä niin!

Tuossa n.vko sitten oli psyk.lääkärin tapaaminen, jatkettiin mun kuntoutustukea ja samalla otin aiheeksi mielialalääkkeet. Olin jo tosi pitkään miettinyt lääkkeen lopettamista, syyksi se, että en koe hyötyväni siitä enää. Minulle riittää pelkkä terapia, puhuminen. Lääkäri ei kieltänyt ehdotustani ollenkaan, vaan antoi ohjeeksi vähentää nyt 100mg > 50mg. Kuukausi, jos ei ole mitään vakavia oireita ilmaantunut sinä aikana, saan lopettaa kokonaan. Pidän silti varalta lääkkeen kaapissa, jos tulee semmoinen jakso, että tarvitsenkin sitä. Nyt on 6 pvä menossa pienemmällä annostuksella, ainoita sivuoireita on olleet ruokahaluttomuus ja lihassärky. 

Eipä tässä muuta oikein ihmeempiä ole tapahtunut, joka päivä on erilainen. Menen päivä kerrallaan, en pidä kiirettä ja yritän olla stressaamatta. 

Mukavaa kevään odotusta!

Mikä mättää?

Vai mättääkö mikään. Blogi on ollut hiljaisuuden peittämä, suoraan sanoen ei ole kiinnostanut kirjoittaa enkä oo mitään inspistä (taaskaan) löytänyt joten miksi kirjoittaa pakolla? Kuulumisien suhteen mulle kuuluu erittäin hyvää, helmikuun alussa mulla on kuntsari ja heti sen jälkeen soittelen sossuni ja omahoitajani kanssa T-kotiin ja kysellään josko siellä olisi vapaana harjoitteluasunto! En mä silti vielä hehkuta, enkä odota liikoja koska mun tapauksessa aina kaikki menee päin v*ttua. Jep, oon ikuinen pessimisti. 

No mitä mä sitten oon tehnyt tässä parin kuukauden ajan? Viettänyt aikaa rakkaani kanssa, hän on viihdyttävä ja olen purkanut kaiken ärtymyksen ja vihan häneen. Hän kyllä ymmärtää. Ja nyt puhun pleikkaristani, mulla ei ole ainakaan nyt mitään mielenkiintoa seurusteluun, tykkään olla sinkku ja mennä miten haluan. Oon lukenut paljon erilaisia perheblogeja, vai miksi niitä nyt sanotaan. Kertovat äitiydestään, arjen haasteista ja kullanmuruistaan. Maaliskuussa meidän sukuun syntyy pieni tytöntyllerö, mitä mä tulen hemmottelemaan ihan piloille! 

Facebook on jotenkin muuttunut. Ei siis kirjaimellisesti, vaan henkisesti. Yhteydenotto on nykyään jotenkin vaivalloista, ei huvittaisi tuon kännykän kanssa räplätä fb chatissa. Jaa miksei? Koska jumalauta mulle tulee ainakin kymmenenmiljoonaa kirjoitusvirhettä jos kirjoitan pelkän moin!? Ja ai hemmetti kun yritän kirjoittaa kokonaista lausetta, siinäpä vasta sitä on. Mun puhelimen näyttö on siis liian pieni, mutta tokkopa nyt uutta menen ostamaan. Ja millä rahalla? Kuulostan varmaan tosi vaivaantuneelta tai kiukkuiselta, mutta en todellisuudessa ole. Oon vaan vähän väsynyt ja verensokerit on (yllätys!!) koholla. Oi milloin ja miten ja koska nuo aamunkoittoilmiöt loppuu? Loppuuko ikinä? Se on rasittavinta herätä korkeisiin sokereihin. Okei, no tiedän kyllä syynkin. Söin aamuyöstä pari palaa suklaata, en nyt tietenkään ottanut huomioon pistää ateriainsuliinia koska muutenkin mun sokerit aamuyöstä pongahtaa alas, joten ajattelin että nämä suklaapalat korjaisi sen asian. Väärässä olin, ei siis ikinä enää aamuyö syömisiä!

Kuvia teille rakkaat palleroiseni:

Porukat toi Espanjasta kisuille kaulapannat, Sakusta en saanut räpsättyä kuvaa mutta tässä neitini upea kaulapanta! Tosin hän ei tykännyt, joten otettiin pois.

Uusivuosi meni rauhallisesti, syötiin isän kanssa äiteen tekemää perunasalaattia, minun tekemää tonnikalasalaattia, nakkeja, patonkia ja sipsejä. Katseltiin raketteja ja räpsein kuvia. 

Porukat oli ennen joulua Espanjassa, ruokin itseäni kanapastalla. Ja mä olin kyllä ylpeä itsestäni, niin kermaista ja hyväää! Kerrankin onnistui.

Torttuja leivoin myös.

Eka joulunvietto Raumalla siskon&P:n luona. Mukava joulu olikin, hyvää ruokaa, kivoja lahjoja ja tunnelma. Katseltiin jouluohjelmia, juteltiin ja vedettiin ruokaöverit. 

SEMMOSTA.

Ajatuksia/ohjeita tuoreelle diabeetikolle

Nämä ovat sitten mun omia vinkkejä ja ohjeita, mitä olen itse sairastuttuani saanut. Jokaiselle annetaan tietysti omat pistosohjeet ja etsitään sopivia insuliinimääriä, mutta yleiset neuvot ja ohjeet on aina lohduttavia juuri sairastuneelle. Kun asuin Turussa pari vuotta sitten, olin paljon TYKSissä sisätautiosastolla, koska mulla oli jatkuvasti ketoaineita (en jaksanut hoitaa, koska masennus rupesi pukkaamaan päälle yms) niin mun viereeni tuotiin täysin tuore 1-tyypin diabeetikko. Hän oli jotakin pari vuotta mua vanhempi, itki raskaasti ja hoitaja hääräsi siinä omiaan lohduttamatta tätä naista. Kysyin mikä hätänä ja nainen kertoi, että hänet tuotiin jo eilen päivystykseen korkeiden sokereiden takia, hänellä todettiin 1-tyypin diabetes ja on aivan sekaisin kaikesta. Sanoin, että olen itsekin ykkönen. Nainen halusi tietää sairaudesta kaiken, mitä vaan osasin kertoa. Puhuimme yli kaksi tuntia, jolloin huomasin että tällä naisella oli jo hieman helpottuneempi olo. "Kiitti. Ei tää sairaus olekaan mikään kuolemantuomio sentään.." ja loppupäivä naurettiin sitten sille.

1. Alkushokki.

Sulle kerrotaan, että oot sairastunut ykköstyypin diabetekseen. Niin siis mikä? Suoraan sanottuna, sun haimasi ei tuota enää insuliinia eli kaput. Ja nyt sun pitää törkätä itseesi insuliinikynällä inskaa, jotta pysyt hengissä. Verensokereita pitää seurata päivänmittaa todella tiiviisti, ainakin seuraavan vuoden sairastumisesta. Piikittäminen sormenpäihin ja iholle voi tuntua ikävältä, ja se onkin, mutta pikkuhiljaa totut siihen ja osaat jo nauraa asialle "ei tämä missään tunnu!". Diabetes voi pelottaa, ja se on ihan normaaliakin. Kuitenkaan pelkoa ei pidä päästää valloilleen, älä siis lue heti sairastumisen jälkeen mitään foorumeita, missä luetellaan kaikki lisäsairaudet ja siitä, miten naapurin sukulaisen isä menetti näkönsä tai ystäväsi äidin koiran mummu menetti jalkansa. Ei ei ei ei! Tutustu rauhassa mittareihin, insuliinikyniin ja vieraile foorumeilla, missä on oikeasti ja aidosti diabeetikoita, ketkä varmasti haluavat jakaa sinulle oman tarinansa. Vertaistuki on kaiken a ja o. 

2. Uskallanko?

Uskallanko mennä synttäreille? Uskallanko mennä enää baareihin? Uskallanko käydä nyt lenkillä? - Uskallat ja voit. Sulle tehdän sairastumisen alussa oma hoitosuunnitelma, saat omat insuliiniannokset ja ohjeet siitä, miten pitää toimia. Uskallanko päästää lapseni tämän ystävän synttäreille? Tätähän mun äiti kysyi myös diabeteslääkäriltä, vastaus oli myöntävä. Vaikka olisi kuinka diabeetikko, on annettava lapsen elää normaalisti lapsuuttaan, vaikka on pelottavaa päästää uunituore diabeetikko testaamaan hoitokykyään. Synttärisankarin vanhemmille on hyvä kertoa diabeteksesta jo etukäteen, mitä lapsi saa syödä ja miten pitää varautua, jos verensokerit nousevat korkealle tai laskevat hypoihin. Lapselle on tietysti tätä vaihetta jo ennen selitetty, että kakkua saa ottaa mutta kohtuullisesti, sipsejä, karkkia, keksejä ym. myös kohtuudella. Riippuu tietysti myös, kuinka nuori lapsi on mutta jos puhutaan murkkuikäisestä, niin piikittäminen pitäisi hoitua jo teiniltä itse. Alkoholi ei tietenkään kuulu synttäreihin.
Jos uskaltamisesta tämä elämä on kiinni, elät sitä ihan väärällä tavalla. On otettava riskejä ja uusia kokemuksia vastaan, vaikka ne kääntyisi negatiivisen puolelle. Diabetes ei ole este elämästä hyvää ja onnellista elämää.

3. Tukiverkosto.

On hyvä, että diabeetikolla on koko elämänsä ajan hyvä ja kestävä tukiverkosto. Tietysti oma hoitopaikka on aina se ensimmäinen, mutta ajan mittaa tutustuu uusiin ihmisiin, mistä voi saada uskollisia sydänystäviä. Diabetesta ei pidä hävetä kertoa uusille tuttavuuksille, eikä sitä pidä salata. Voit rohkeasti kertoa, että hei, mulla on sitten diabetes mutta se ei estä meidän ystävyyttä. Aluksi ihmiset voivat pelästyä, mikäli he eivät ole koskaan kuullutkaan kyseisestä sairaudesta. Kerro, että haimasi ei tuota insuliinia niinkuin sun haimas tuottaa, joten siksi joudun mittaamaan verensokereita ja pistämään itseeni insuliinia aina kun syön. Diabetes ei tartu, se ei ole mikään flunssa. Kannattaa myös ohjeistaa, miten sinua voidaan auttaa jos verensokerit laskevat matalille, varsinkin jos lähtee taju. 

Oma perhe, läheiset ystävät, oma kumppani, hoitopaikka, mahdollisesti terapeutti/psykologi ovat tukiverkostoa diabeetikolle. Hoitopaikassasi saat kaiken tiedon taudista, ohjeita ja vinkkejä. Terapeutilla tai psykologilla käyminen on tärkeää, mikäli hoitoväsymystä ilmenee tai muuten kokee tarvetta jutella ammattilaiselle. Perhe, ystävät ja kumppani ovat tsemppaavia osapuolia, ketkä tuntevat sinut monen vuoden takaa ja osaavat muistuttaa kuinka sisukas sissi olet ♥

4. Sairastaminen. 

No huhhuh, eikö riitä että sairastan jo diabetesta? On sitten pakko kärsiä vielä päälle vatsatautia, tulehdusta ja kuumeilua!? Eihän tämä ole reilua, mulla on diabetes ja se riittää!

Näin 9-vuoden jälkeen olen kironnut samaa, olen sairastellut kaksi kertaa kovemmin mitä silloin kun en ollut deeläinen. Silloin jästinä tulehdustaudit ja ynnä muut oli pikkujuttu verrattuna nykyään siihen, että oikeasti meinaa henki lähteä vaikka olisi pelkkä flunssa. 

"Kuume- ja tulehdussairaudet lisäävät stressihormonien eritystä ja insuliinin tarvetta. Terveellä (jästi) ihmisellä insuliinin eritys lisääntyy ja verensokeri säilyy normaalina. Diabetesta sairastavalla verensokeri pitoisuus suurenee ja myös ketoaineita voi ilmaantua vereen ja virtsaan." 

Juo paljon vettä tai mitä tahansa nestettä. Jos vatsatauti on kaverinasi ja mikään ei tunnu pysyvän ylhäällä, juo sokerilimsoja tai sokeria sisältäviä mehukeittoja/kiisseleitä. Mikäli ketoaineita on hälyttävän paljon, oksentamisesta ei tule loppua tai tunnet olosi muuten hyvin heikoksi, on parasta hakeutua päivystykseen. Ota myös huomioon, että insuliinitarve saattaa kaksinkertaistua ja verensokerit heitellä. 

Joulun odotusta ☃★

Helloou, sori kun musta ei oo kuulunut mitään lähipäivinä. Mulla on tällä hetkellä pientä flunssaa ja verensokerit on sitä luokkaa, että voi morjes. Viimeviikonloppuna olin la-su vanhemmillani ja me vietettiin pikkujoulut. Kuolattiin isän kanssa siinä kärsimättöminä pöydässä, kun piti odottaa äitiä. Kerran vuodessa kun saat jouluruokaa naamas ettee ni kyl sitä sitte ähkyyn pitää ittensä syödä :-D 

Mutta joo, kirjoitan nyt vähän mietteitä joulusta. Oon lapsesta asti rakastanut joulua, sen odotusta ja joulun koko tunnelmaa. Lapsena se joulu oli parhain juhla, mutta näin vanhemmalla iällä se joulufiilis ei oo vaan tuntunut enää samalta. Se on voinut olla tuon masennuksen vika, kun en ole nauttinut nyt parina vuonna koko juhlasta. Itseasiassa joulu on ahdistanut mua ja jossakin kohtaa sanoin vihaavani koko joulua ja sen hössötystä. Nyt kun mielialakin on parantunut, olen alkanut nauttimaan joululauluista, valoista, koristeista ja siitä hössötyksestä kun suunnitellaan mihin mennään jouluksi. 

Mun lempijoulu biisi on Tulkoon joulu ja Joulumaa, nää on aina pakko kuunnella jouluna. Jouluruoka on jotai niin nannaa, varsinkin kun sitä on kerran vuodessa. Meidän pöytään kuuluu ainakin perunat, jonkinlainen kastike, kinkku, rosolli, laatikoita, kalaa, silliä, eri salaatteja (viher, puna-, ja sienisalaatit),  hyytelöä ja joskus lihapullia. Oon viettänyt joulua kerran laivalla ja sitten mummuni kanssa kahdestaan. Tämän joulun vietän koko perheeni kanssa, siitä onkin aikaa kun ollaan vietetty joulua yhdessä. Me mennään isän ja äiteen kanssa mun siskoni ja lankoni luo, ollaan siellä yötä ja lähdetään sitten joulupäivänä takaisin.

Veturissa me ollaan tehty muiden asukkaiden kanssa piparitaloja ja omat nimikkopiparit :) 

Vuoden 2012 joulukuusi :-)

Vuoden 2013 vietin mummuni kanssa.

Viime vuoden joulukuusi :-) 

Onks teil muuten joulukalenteri jo? Mä oon nyt muutaman vuoden ostanut vieläkin itselleni suklaakalenterin koska se kuuluu siihen jouluperinteeseen. Mut kai sitten kun mulla on omia lapsia, niin lopetan sen oman kalenterin ostamisen.. 

Mutta juu, sori taas sekava teksti, oli äsken hypot niin olo on vielä vähän hömppä ja ei tiedä mitä kirjoittaisi. 

Hyvää joulun odotusta ♥

HYPOT REAL LIFE

Kun sä tuut kotiin, sulla on hypot ja pitäisi saada nopeasti RUOKAA. Koko kroppa tärisee, heität takkisi lattialle, yrität saada kengät pois huonolla menestyksellä mutta kappas ne ei lähde. Noh, mennään kengät jalassa sitten! Jees, nyt ollaan jääkaapilla. Ei, ensin mittaat sokerit mitä ne näyttää (tämä unohtuu multa liiankin usein, koska nälkänälkänälkänälkä). Juu, hypoissa ollaan mutta onneksi on ruokaa ihan lähettyvillä, koska kävin kaupassa. Äkkiä tuoremehua suuhun ja vaikka suoraan purkista, what everrrrrr ja sitten ruisleipää, kinkkua, juustoa, jogurttia, ei hemmetti hilloakin on, nojaa otan tosta vielä banaanin, hei jes muistin että mulla on se pulla vielä kaapissa, maitoa maitoa maitoa, lisää leipää, lisää hilloa. Ja monen minuutin päästä oot joko lattialla tai pöydän ääressä ja tuijotat tyhjyyteen samalla, kun "syöt". Se ei ole syömistä, vaan "ruoalla taiteilemista", suupielet on ihan hillossa, maitolasikin on kaatunut tässä välissä, jaahas nyt on sitten tuo mehupurkkikin tyhjennetty.. Ei, söinkö sen pullan jo?! Mitähän nyt sokerit mahtaa olla, mitä kello on.. Pikkuhiljaa alkaa näkö selveentyä (onks toi edes sana?) ja tärinä loppuu. On kulunut jo 15min ja huomaat, että pöytäsi ui maidossa, leikkeleet ja juustot on ympäri pöytää ja kappas, oot heittänyt sun jogurttipurkin lattialle. Saamarin syvä huokaus. 

Tätä kutsutaan hypoöveriksi.

Helloween

Halloweenia tuli vietettyä viime viikonloppuna, oli taas koko perhe koos. Samalla juhlittii iskän synttäreitä. Vau, pian on jo joulu ja sitten koittaa uusi vuosi! Hurjan nopeasti mennyt tämäkin vuosi, saas ny nähdä mitä vuosi 2016 tuo tullessaan. Toivottavasti enemmän hyvää kuin huonoa! Sori muuten nää kuvat tulee vähän epäjärjestyksessä..

Jep, meitti alottaa autokoulun keväällä, kannattaa varoo liikentees. Hah :-D

Me oltiin viimeviikolla ryhmän kanssa maatilalla ja siel oli tämmöne ihana hevonen, poni, kanoja ja koira ♥

Kutomisen oon taas aloittanut uusiks, teen kaulahuivin mun kaverille joululahjaks.

Värii laitoin lisää päähän, alkoi olla niin haaleeta jo.

Iskälle annoin synttärilahjaksi.

DIY - Kaiverretaan hedelmiä

Eilen meidän "Hengaajat"-ryhmä aloitti halloweenin koristelun, vaikka siihen onkin vielä viikko. Ensin askarreltiin pahvimukeista pelottavia pikkuhaamuja, jotka sai koristella miten tykkäsi, lopuksi laitettiin mukin sisälle led-valo ja se loisti kauniisti pimeässä. Mä tein toisen asukkaan kanssa siinä samalla ikkunakoristeita jotka kiinnitin meidän ikkunoihin, tuli kaikenlaisia haamuja ja lepakoita. Sitten kaiverreltiin appelsiineja ja mä kaiversin vesimelonit, niistä tuli kyllä tosi hienot! Kaivertaminen oli tosi hauskaa puuhaa, vähän sottaista mutta käytettiin lautasia apuna, niin ei koko pöytä uinut hedelmälihassa ;-) 

Appelsiinien sisälle laitettiin oikeat kynttilät ja ne oli niin ihanan tunnelmallisia!

Koulutus päättyi eilen, ja sain stipendin ja nyt oon sitten kokemusasiantuntija. Työkeikkoja odotellessa!