Kun tänne kirjoitin. Jotenkaan ei ajankohta ollut sopiva blogin kirjoittamiseen, nyt asia on eri. En asu enää Veturissa, vaan Taiteilijankodissa. Minulla on täällä oma kaksio (40,5 neliötä koska jotakuta se kuitenkin kiinnostaa) ja olen viihtynyt täällä ihan hyvin. Aluksi oli epävarma olo ja tunne, että tämä ei ole mun kotini vaan jonkun toisen. Tiesin silti miksi ajattelin näin, olinhan asunut 2-vuotta laitoksessa missä oli ympäri vuorokauden hoitajia. Taiteilijankodissa hoitajia on vain arkipäivisin klo 20:00 asti. Tuolla nettisivuilla lukee, että viikonloppuisin hoitajia olisi myös paikalla 8-20 mutta se on vanhentunut tieto. En tällä hetkellä opiskele, kuntoni ei sitä vielä salli. Olen silti kiinnostunut merkonomi-alasta ja haluaisin itselleni siitä ammatin.
Vuoteen on mahtunut kaikennäköistä tapahtumaa. 1.6 siis muutin tänne Taiteilijankotiin, muutto oli henkisesti ja fyysisesti raskas. Totuttelu uuteen ympäristöön kesti monta kuukautta, nyt hiljattain olen oppinut sanomaan paikkaa kodiksi. Olen nauttinut yksinasumisesta, tosin siinä on ollut haastavammatkin puolensa. Kukaan ei ole tekemässä mulle ruokaa, pesemässä pyykkiä ja siivoamassa jälkiäni. Aluksi vain elelin eines pizzoilla ja siivosin milloin halusin, mutta asiat ovat menneet parempaan suuntaan. Tykkään ruoanlaitosta, kokeilen innolla uusia ruokia ja joskus kokkaan ystävilleni. Siivoaminen on vielä vähän hakusessa, mutta olen huomannut että en voi elää saastan keskellä mitä aijemin "pystyin". Ällöttää lattialla olevat muruset, likaiset tiskit ja kerääntynyt pöly nurkissa. Tartun siis imurin varteen, moppiin ja tiskiharjaan. Pakko silti sanoa, huonoina päivinä olen pyytänyt äitiäni apuun ja myöhemmin kiitosten kanssa kokannut hänelle tai ostanut lahjan. Arvostan äitiäni, hän on auttanut minua niin paljon että en edes tiedä miten korvaisin sen hänelle. Äitini on kyllä rauhoittanut minua sanomalla "Olet tyttäreni, tottakai autan sua", silti välillä se tuntuu niin väärältä. Minun pitäisi itse kyetä huolehtimaan itsestäni, ei aina turvautua äitiini ja isääni. Vanhempani ovat ymmärtäväisiä ihmisiä, heitä jos jotakuta haluan kiittää tästä kaikesta.
Iloisia uutisia tuli jouluna, kun äitini näytti kuvan tuoreesta sisarenpojastani. Maailman paras joululahja, itkimme äitini kanssa ja kilisteltiin kuoharin kera. Tätiys on tehnyt minusta vähän viisaamman, huolehtivamman ja enemmän ajattelevaisemman ihmisen. Olen opetellut olemaan vähemmän kriittisempi itseäni kohtaan, mutta en usko että tämä liittyy tätiyteen. Miksi haukun itseäni koko ajan, miksi inhoan itseäni? Moni näkee minussa varmasti paljon hyvää, eiväthän he muuten olisi kanssani tai pyytäisivät hengailemaan. No, joka tapauksessa, poika on selvästi rauhoittanut elämäntilannettani ja hyvä niin!
Tuossa n.vko sitten oli psyk.lääkärin tapaaminen, jatkettiin mun kuntoutustukea ja samalla otin aiheeksi mielialalääkkeet. Olin jo tosi pitkään miettinyt lääkkeen lopettamista, syyksi se, että en koe hyötyväni siitä enää. Minulle riittää pelkkä terapia, puhuminen. Lääkäri ei kieltänyt ehdotustani ollenkaan, vaan antoi ohjeeksi vähentää nyt 100mg > 50mg. Kuukausi, jos ei ole mitään vakavia oireita ilmaantunut sinä aikana, saan lopettaa kokonaan. Pidän silti varalta lääkkeen kaapissa, jos tulee semmoinen jakso, että tarvitsenkin sitä. Nyt on 6 pvä menossa pienemmällä annostuksella, ainoita sivuoireita on olleet ruokahaluttomuus ja lihassärky.
Eipä tässä muuta oikein ihmeempiä ole tapahtunut, joka päivä on erilainen. Menen päivä kerrallaan, en pidä kiirettä ja yritän olla stressaamatta.
Mukavaa kevään odotusta!
Samoin sulle🙂
VastaaPoistaTsemppiä👍