Ois paratiisi meillä täällä näin jos elettäisiin aina lähekkäin.

Ahdistaa. Aivan saatanasti. Ajattelin että ehkä kirjoittaminen helpottaa oloa.. onhan tää nyt parempi keino kuin viiltely. 

Mulla on vaan taas kamala olo,tuntuu ettei tosta lääkityksestä ole mitään apua. Oon vaan miettinyt,että olisiko mun parempi olla vähän aikaa suljetulla. Koska pelkään että mä teen jotain kamalaa itselleni,taas. Koen olevani niin surkea ihminen,olen häpeäksi mun perheelleni ja koko suvulle. Mulla ei ole enää paljon kunnon ystäviä,vain muutama. Oon yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin,mutta kaikki katsoo mua kuin kummajaista. Miten mulla voi olla näin paha olo,en tunne itseäni enää miksikään,en koe olevani enää mitenkään tärkeä kenellekkään. Olen väsynyt,en jaksa tehdä arkipäivän asioita,ne on liian raskaan tuntuisia. Alan kadottaa itseni,pian en varmaan tiedä kuka olen. Pelottaa. Haluaisin vain äidin ja isän luo,siellä olen aina turvassa. En kestä olla täällä talossa,en halua olla täällä enää. Haluan pois,haluan perheeni luo. En kestä tätä oloa,haluan nukkumaan. Haluan nukkua ikuisesti.

Olen hyvin väsynyt,en kohta jaksa enää. Olen kyllästynyt tähän,haluan olla normaali minä. Olen väsynyt,olen väsynyt,olen väsynyt..Kuulen ääniä mitkä kehottavat minua tappamaan itseni,olen niiden mielestä heikko. Olen heikko,olen ikävä ihminen. Alan tulla hulluksi. 

Tunnustan,että olen tällä viikolla sortunut satuttamaan itseäni. Ansaitsen sen kaiken tuskan. Tämä ei ole normaali minä,se Laura on jossakin kadoksissa,eikä sitä päästetä takaisin. Oon rukoillut Jumalaa,että helpottaisi edes vähän mun tuskiani,oon rukoillut että Hän antaisi mulle vähän armoa tästä kaikesta. En tunne iloa mistään,ja jos toiset näkevät minut hymyilevän,se on vain feikkiä. Oikeasti olen sisältä todella rikki,mutta minusta vain kuvitellaan että esitän kaiken ja olen liian dramaattinen. Pienetkin sanat,mitkä voi tulkita negatiiviseksi,kielteiseksi,saavat minut siihen omaan pieneen maailmaani. Se,mitä ilkeää sinä minusta sanot,sen myös uskon ja sitä minä olen loppuelämäni. 

Yhden ihmisen mukaan rakastan draamaa elämässäni ja nautin siitä,kun minua huomioidaan vaikka mun on vain paha olla. Se tuntui sillon todella pahalta,ja tuntuu vieläkin. En vain ole puhunut asiasta,sillä ei mua ketään uskoisi tai mut käskettäisiin olemaan vaan turpa kiinni. Mulla on nyt näitä oloja ollut enemmän kuukauden sisällä kuin laki sallii ja alan huolestumaan. Odotan,milloin tulee se mun päätepysäkkini ja sitten vajoan vielä enemmän alemmas. 

Pian mulla on taas hyvä olo,kun olen saanut kirjoitettua ja itkettyä. Sitten taas haarniska päälle ja menoks. Tämmöistäkö tää on koko loppuelämä? En usko,että taidan kestää tätä koko loppuelämääni. Jonakin päivänä saan tarpeekseni.